Emolehmätuotanto Perämeren rantalaitumilla

MTT:n Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasemalla käynnistyi kesällä 2003 useiden toimijoiden yhteinen Lumolaidun –tutkimushanke. Hankkeessa selvitetään muun muassa merenrantalaitumien rehun tuotannon määrää ja laatua. Laidunnustutkimukseen osallistuu neljä emolehmätilaa. Näiden karja laiduntaa merenrantaniittyjä ja laidunala on yhteensä noin 610 hehtaaria.

Karjan ruokintaan käytettiin aikoinaan niittyjä ja luonnon laitumia, mutta rehun viljelyn myötä 1900-luvun puolivälistä lähtien näistä laitumista on luovuttu. Luonnonlaitumilla oli omaleimainen ja monimuotoinen kasvi- ja eläinlajisto sekä merkitystä maaseudun maisemalle.

Vanhat niityt, hakamaat ja metsälaitumet on voitu liittää vuodesta 1995 alkaen maatalouden ympäristötuen erityisympäristötukisopimukseen, perinnebiotooppien hoitosopimukseen. Laiduntamalla ja niittämällä hoidetusta ympäristöstä maksetaan korvaus materiaali- ja työkustannusten mukaan. Kasvuston korjuu köyhdyttää perinnebiotooppien ravinnekiertoa. Laajoja alueita pystytään hoitamaan taloudellisimmin laiduntamalla. Merenrantaniittyjä on otettu laitumiksi ympäristötuen myötä esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla.

Rantaniittyjä laiduntavat enimmäkseen emolehmät vasikoineen. Näiltä laitumilta on kyettävä arvioimaan laidunrehun riittävyys eläimille. Rantalaidunnuksella saadaan kesällä edullisesti rehua emoille ja vasikoille, mutta rehun riittävyys ja laatu vaihtelevat laidunkohtaisesti. Emolehmä –vasikkapari tarvitsee ravintoa laidunkauden pituudesta riippuen 1200-1440 rehuyksikköä laidunkauden aikana. Lumolaitumilta saatiin kesällä 2003 keskimäärin 800-1450 rehuyksikköä hehtaarilta, huonoimmalta laitumelta vain 500 ry/ha ja parhaimmalta yli 1800 ry/ha.

Merenrantalaitumien valkuaissadoissa todettiin suuriakin eroja:
Valkuaissato pienin suurin

kesäkuun alku 102 kg/ha 139 kg/ha
heinäkuun loppu 84 ” 204 ”
puhdistusniitetty ala 56 ” 199 ”

Kehittämällä laiduntamiskäytäntöjä kasvaa laitumen tuotto. Lohkolaidunnus on suositeltavaa, sillä tällöin rehua tallaantuu vähemmän ja rehu riittää paremmin. Lohkominen lisää tosin aitauksien tarvetta ja eläinten siirtäminen vie enemmän työaikaa. Sopiva eläintiheys, laiduntamisen lopettaminen rehun ehtyessä sekä eläinten kuntouttaminen peltolaitumilla turvaavat ravinnon saannin. Viljelijöiden kokemuksen perusteella sopimuksissa määritetty eläintiheys (0,5-1,0 emoa/hehtaari) on usein liian suuri.

Sulavan orgaanisen aineen pitoisuus rehussa pysyi melko yhtenäisellä tasolla koko tutkimuskesän ajan ja tilakohtaiset erot jäivät pieniksi. Laidunrehussa natriumin ja raudan määrä aleni selvästi kesän loppua kohden, mutta mangaanin määrä kohosi huomattavasti. Eläinten kivennäisten saanti laidunkaudella vaatii huomiota. Rantalaitumilla vasikoille voi tulla puutetta kalsiumista ja fosforista. Vasikoiden paino nousi laidunkauden aikana keskimäärin 96 kg, pienin kasvu oli 48 kg ja suurin 166,5 kg.

Rantalaiduntaminen merkitsee haastetta myös hoitosuhteeseen. Nautojen luontaista käyttäytymistä sekä yksilöinä että laumassa olisi ymmärrettävä. Eläinten reaktiomallien ja pelon aiheiden tunteminen auttaa valitsemaan toimivia käytäntöjä mm. lehmiä siirrettäessä. Myös rotuominaisuudet säätelevät nautakarjan käyttäytymistä. Karjan oikealla käsittelyllä kohennetaan eläinten viihtyvyyttä sekä vältetään työntekijöiden tapaturmia. Aitaukset on suunniteltava huolellisesti. Sähköaita on osoittautunut rantalaitumille sopivimmaksi. (RiKo).
Lähde: MTT:n julkaisutietokanta Jukuri

Räisänen, J., Ukkola, O., Järvi, M., Huuskonen, A., Kiljala, J. & Nevalainen, R. 2005.
Emolehmätuotanto Perämeren rantalaitumilla
MTT:n selvityksiä 84. Jokioinen: Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus. 42 s. www.mtt.fi/mtts/pdf/mtts84.pdf