Miten palkokasvit soveltuvat rehuksi?

Kysymys: Olen kuullut, että palkokasvipitoinen rehu ei olisi hyvää eläinten ruoansulatukselle. Luomussa viljelykierron perustana ovat kuitenkin typpeä yhteyttävät palkokasvit. Miten ruokinta- ja viljelynäkökohdat sovitetaan yhteen käytännössä?

Vastaus: Monivuotisia Suomessa viljeltäviä nurmipalkokasveja ovat puna-apila, valkoapila, alsikeapila, keltamaite, sirppimailanen, sinimailanen ja vuohenherne. Yksivuotisista palkokasveista viljellään ruis- ja rehuvirnaa sekä persianapilaa. Palkoviljoista viljellään hernettä ja härkäpapua.

Lypsykarjan ruokintakokeiden perusteella voidaan apilarehujen vaikutuksista todeta mm. seuraavia edullisia vaikutuksia: maittavuus ja syönti on parempi, maitotuotos suurempi, maidon rasvapitoisuus pienempi, valkuaistuotos suurempi, maitorasva pehmeämpää ja valkuaisen pötsihajoavuus hitaampaa kuin heinäkasveilla.

Apilan käytössä rehuna on myös rajoituksia ja riskejä. Puhaltumisia esiintyy syyspuolella kesää ja varsinkin syyskuun alussa laidunnettaessa aamukylmää ruohoa. Jos laidunnurmiseoksessa on apilaa yli 30 %, puhaltumisriski kasvaa, sen sijaan säilörehuruokinnassa puhaltuminen on harvinaista. Eläintä ei tulisi laskea apilalaitumelle nälkäisenä vaan sille olisi annettava kuivaa heinää ennen laitumelle laskua. Elokuun puolivälistä alkaen olisi hyvä olla käytössä apilattomia tai vain niukasti apilaa sisältäviä laitumia. Laitumella tulisi olla tarjolla suolakivi tai ruokasuolaa, jotta eläin saa riittävästi natriumia. Eläimiä tulee tarkkailla ja jos eläin puhaltuu, ensiapuna voi antaa sille ruokaöljyä.

Nurmipalkokasveista erityisesti apiloissa esiintyy kasviestrogeenejä, jotka aiheuttavat suurina pitoisuuksina tiinehtymisongelmia ja muutoksia maitorauhasessa ja kohdussa. Runsaasti puna-apilaa sisältävässä odelmarehussa ovat pitoisuudet suurimmat. Apilan vanhetessa estrogeenipitoisuus laskee. Haittoja voidaan ehkäistä korjaamalla apila säilörehuksi vanhempana, selvästi nupulle tulon jälkeen, ja syysrehu hyvällä korjuuilmalla sekä rajoittamalla nuoren apilan syöttöä. Myös esikuivatus vähentää estrogeenivaikutusta. Heinäksi kuivattaessa estrogeenit hajoavat suurimmaksi osaksi.

Apilarehun kivennäiskoostumus poikkeaa huomattavasti puhtaista heinäkasveista. Kalsiumin ja magnesiumin määrät ovat huomattavasti korkeammat ja fosforipitoisuus hiukan alhaisempi kuin heinillä. Rehuista on hyödyllistä teettää kivennäisanalyysit (rehuanalyysien lisäksi) ruokintasuunnitelman laatimista varten. Kivennäisrehujen määrään ja laatuun onkin kiinnitettävä huomiota sitä enemmän mitä enemmän karkearehussa on apilaa.

Palkoviljojen (herne, härkäpapu) siemenet sisältävät pieninä pitoisuuksina haitallisia aineita kuten tanniineja, trypsiini-inhibiittoreita ja lektiineja, jotka voivat aiheuttaa haittoja yksimahaisten (sikojen ja siipikarjan) ruokinnassa. Eri eläinlajeille maksimikäyttömäärät vaihtelevat herneellä 10 – 35 %:iin ja härkäpavulla 10 – 20 % rehuseoksesta. Herneen ja varsinkin härkäpavun magnesium-, fosfori- ja kaliumpitoisuudet ovat huomattavasti rehuviljoja korkeammat.

Lähde: Rajala, J. 2004. Luonnonmukainen maatalous. Helsingin yliopisto. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. Julkaisuja 80.
Lisätietoja aiheesta löytyy osoitteista:
http://www.animal.helsinki.fi/docs/Legsil.pdf
http://www.mtt.fi/julkaisut

Kysymykseen vastasi: Tutkija Ulla Holma, Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti, Mikkeli.