A I Virtasen typpikotovarainen viljelyjärjestelmä

A I Virtanen kehitti typpikotovaraista viljelyjärjestelmää Sipoossa sijaitsevalla Joensuun 38 hehtaarin tilallaan vuodesta 1933 lähtien. Kemian Nobel-palkinnon saannin perusteena erityisesti mainittu rehunsäilöntämenetelmän kehittäminen liittyi kiinteästi koko tilan typpiomavaraisuuden tavoitteluun.

Typpiomavaraisuuden hän jakoi kahteen osaan: omavaraiseen valkuaisruokintaan ja omavaraiseen typpilannoitukseen. Omavaraisessa typpilannoituksessa on omavaraisen typenhankinnan lisäksi tärkeää kotoisten lannoitteiden typen hyväksikäyttö. Täydellistä typpiomavaraisuutta helpompaa on vain jommankumman osa-alueen typpiomavaraisuus.

Tavoitteena typpiomavaraisuus luonnon suomin mahdollisuuksin
Maatilan typpiomavaraisuus edellyttää huolellista ja taitavaa suunnittelua ja koko talousjärjestelmän ratkaisemista nimenomaan tältä pohjalta.

Omalla 38 hehtaarin tilallaan Virtanen asetti tilan tavoitteiksi omavaraisen typpitalouden, leipäviljan tuotannon kotimaan tarvetta vastaavassa määrin ja maidontuotannon rehuntuotannon sallimassa laajuudessa sekä luonnon suomien mahdollisuuksien hyväksikäytön.

Peltojen peruskunnostus ja viljelykierto
Viljelyn toteutuksessa peltojen ojitus kunnostettiin hyväksi ja maiden pH nostettiin kohtuulliseksi. Biologisen typensidonnan hyödyntämiseksi kuusivuotiseen viljelykiertoon valittiin kolmivuotinen apila-timoteinurmi sekä hernekauraa. Kierrossa oli leipäviljana kevätvehnä ja rehuksi viljeltiin herneen lisäksi kauraa sekä perunaa.

Lanta tarkasti kasvien lannoitukseen
Lanta otettiin tarkoin talteen virtsasäiliömenetelmällä, jolloin käytettävissä oli kahdenlaista lannoitetta; virtsa nopeavaikutteisena typpilannoitteena typpeä eniten vaativille kasveille ja kuivikelantaa suojaviljana käytetyn kevätvehnän peruslannoitteena. Virtsa käytettiin perunalle, kauralle ja laitumille. Virtsasäiliöitä oli kaksi, jolloin virtsa voitiin käyttää noin kolmen kuukautta vanhana sadon makuhaittojen välttämiseksi. Kuivikelannan sekaan käytettiin runsaasti kuivikkeita.

Lannoituksessa typpi saatiin biologisesta typensidonnasta ja huolellisesta kierrätyksestä, kaliumia saatiin savimaista ja kierrätyksestä, fosforia saatiin kierrätyksestä ja ostolannoitteista.

Kasvinsuojelussa painopiste oli ennaltaehkäisevien, viljelyteknisten menetelmien hyödyntämisessä. Juolavehnä oli ainoa merkittävä rikkakasvi, jota torjuttiin mm alkukesän avokesannoinnilla ja loppukesän tiheäkasvuisella vihantarehukasvustolla.

Karjan ruokinta oli omavaraista sisältäen runsaasti säilörehua ja laidunta. Väkirehuna käytettiin kauraa, hernettä ja perunaa.

Satotasot kaksinkertaisesti yli keskitason
Sadot vuosina 1948-50 olivat seuraavat; kevätvehnä 2900, kaura 3500 ja peruna 22000 kg/ha sekä nurmet 4000 ry/ha. Karjan keskituotos oli paljon keskimääräistä korkeampi.

Tämä osa palkintoesitelmää on suomeksi luettavissa mm. Typpiomaraistoimikunnan mietinnön alussa vuodelta 1951. Toimikunta päätyikin suosittelemaan Virtasen menetelmän käyttöönottoa laajalti Suomessa.

Lue Virtasen NJF:n kongressiesitelmän loppuosa
Typpiomavaraistoimikunta: Joensuun tilan esittely

Katso ja kuuntele  Henkilökuva A. I. Virtasesta

Lähde: Typpiomavaraistoimikunnan mietintö. 1951. Maa- ja metsätalousministeriö Mon 1951:3.

Yksityiskohtaisesti hän esitteli koko typpikotovaraisen viljelyjärjestelmänsä käytännön toteutuksen AIV-järjestelmä karjanruokinnan perustana -kirjassaan.
Virtanen, A.I. 1943. AIV-järjestelmä karjanruokinnan perustana. Pellervo-Seura. Helsinki. 300 s.

Teksti: Jukka Rajala 12/2005

www.luomu.fi/tietopankki

Tulosta