Monimuotoisuudesta viljelijälle hyötyä

– Luonnoneliöt voivat toimia viljelijän apulaisina muun muassa pölyttäjinä ja tuholaistorjunnassa. Tutkimuksen avulla on selvitetty, miten voidaan luoda hyvät edellytykset luonnon eliöille, kertoo tutkija Anne Piirainen.
Maatilan monimuotoisuustekijöistä käytetään nimitystä ekologinen infrastruktuuri – ekologinen rakenne. Saksankielisessä osassa Keski-Eurooppa ekologisen infrastruktuurin edistämiseen on useita tukimuotoja. Myös Suomen ympäristötukien piiristä on mahdollista koostaa ekologisen infrastruktuurin parantamiseksi sopivat kokonaisuudet.

– Luomutilojenkin monimuotoisuutta kannattaa kehittää edelleen, vaikka luomutuki on ympäristötuen keinoista tehokkaimpia monimuotoisuuden edistäjiä itsessään, toteaa Luomuliiton edunvalvontavastaava Jukka Lassila.

Lajeilla ja lajirunsaudella on paitsi oma itseisarvonsa, se on myös välttämätöntä, jotta luonto on vastustuskykyinen muutoksille. Esimerkiksi ilmaston muuttuessa lajit reagoivat eri tavoilla. Vähälajiset ympäristöt joutuvat helposti epätasapainoon ja jokin laji voi vallata valtaosan elinympäristöstä. Maanviljelijälle on elinehtona muun muassa hyönteislajien tasapaino, jotta haitalliset hyönteiset eivät runsastu kohtuuttomasti.

– Monimuotoisuutta voi lisätä esimerkiksi köyhdyttämällä pientareita ravinteista: Rehevässä maassa viihtyvien lajien väistyessä alkavat niittylajit hiljalleen vallata alaa. Monilajisesta, runsaasti kukkivasta piennarkasvilajistosta seuraa monipuolinen hyönteislajisto ja kun hyönteisiä on paljon runsastuvat edelleen hyönteissyöjälinnut, sitten petolinnut ja lepakot. Petolinnut taas pitävät jyrsijämääriä kurissa, kuvaa tutkija Anne Piirainen.

Kasvien kukintarytmi ja hyönteisten ravinto
Pajut ovat Suomessa vihattuja, mutta ne ovat arvokkaita ekologisen infrastruktuurin kannalta. Pajuja ei saisikaan koskaan niittää tai raivata pois kaikilta pientareilta yhtä aikaa, vaan niiden kohdalla tulisi käyttää vuoroniittoa tai -raivausta, jotta aina olisi jossain kohdin kukkivaa pajukasvustoa. Pajut ovat kevään ensimmäisinä kukkijoina korvaamattoman arvokkaita siitepölyn ja meden lähteitä muun muassa varhain liikkeelle lähteville myrkkypistiäisille (mehiläiset, kimalaiset, ampiaiset, petopistiäiset) ja kukkakärpäsille.

Kukkivalla leskenlehdellä vierailevat myrkkypistiäiset, kukkakärpäset ja kevään perhoset. Koiranputken kukat tuottavat makeaa mettä runsaalle hyönteiskirjolle – lähes kaikki viihtyvät koiranputkella, josta ne siirtyvät voikukkiin. Voikukka kerää runsaan siitepölyn äärelle pistiäiset ja kukkakärpäset, sekä kovakuoriaisia.

Perhoset kertovat monimuotoisuudesta
Päiväperhosten lajirunsaus on yksi maatilojen monimuotoisuusindikaattoreista. Harva viljelijä tietää, että yleiset, usein hankalina pidetyt rikkakasvit ovat elinehto monille päiväperhoslajeille ja luonnonvaraisille pölyttäjähyönteisille.

Orvokit ovat useiden hopeatäplien toukkavaiheen ruokaa, lajista riippuen kukinta-aika on keväästä heinäkuuhun. Mesiangervo on erityisesti jäärien, kimalaisten ja lahopuilla lisääntyvien kukkakärpästen ravintokasvi juuri kukinnan alkaessa. Myöhemmin se ei ole enää yhtä houkutteleva vuohenputken kukinnan alkaessa.

Vuohenputki on kesän toinen runsaasti kukkiva sarjakukkainen, ja sillä viihtyvät kaikki hyönteiset. Vuohenputken kukintaa seuraa karhunputken kukinta – jatkuen pitkälle elokuuhun. Karhunputki on ritariperhoselle ylivoimaisesti tärkein toukkavaiheen ravintokasvi ainakin Itä-Suomessa.

Heinä-elokuussa kukkivat muun muassa ohdakkeet, pietaryrtti, siankärsämö ja ojakärsämö. Keltanot aloittavat kukintansa kesäkuussa, ja eri lajien kukinnat seuraavat toisiaan kukinnan jatkuessa syyskuulle. Syysmaitiainen jatkaa siitä mihin keltanot päättävät kukinnan.

Luonnon hernekasveista niittynätkelmä, aitovirna ja hiirenvirna kukkivat kesäkuusta elokuulle, hiirenvirna aina syyskuuhun saakka. Nämä ovat monen sinisiipiperhoslajin toukkavaiheen ravintoa, osa käyttää myös puna- ja metsäapilaa ravintonaan. Koko kesän kasvussa olevalla nokkosella lisääntyvät muun muassa nokkosperhoset, neitoperhonen, karttaperhonen, herukkaperhonen, nokkoskoisa ja messinkiyökkönen.

Maatilan monimuotoisuutta voidaan parantaa kohtuullisen helposti muutamilla, varsin edullisilla tavoilla:

  • pientareiden niiton myöhästyttäminen elokuuhun – tarvittaessa vain pesäkeniittoa hankalissa rikkapesäkkeissä tätä ennen
  • pensas- ja puuryhmien suosiminen
  • linnun- ja lepakkopönttöjen rakentaminen ja asentaminen
  • lannoittamattomat reunukset parhaimpien pientareiden kohdalla
  • maisema-, riista- ja monimuotoisuuspellot, metsälaitumet, hakamaat
  • kukkivien kasvien kaistat pelloilla

LuomuTIETOverkossa materiaalia monimuotoisuuden merkityksestä viljelylle:

Kuuntele Anne Piiraisen esitys Luomupäivässä 9.11.2011
Kuhisevatko pientareet?


Useiden kimalaislajien kantojen on todettu pienentyneen dramaattisesti viimeisten 20 vuoden aikana Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa. Mitään varmaa syytä kantojen romahtamiselle ei voitu osoittaa. Lue lisää

Kasvien ja perhosten lajirunsaus oli ruotsalaistutkimuksen mukaan noin 20 prosenttia suurempi luomutiloilla ja perhosten lukumäärät olivat noin 60 prosenttia suurempia tavanomaisiin tiloihin verrattuna. Kasvi- ja perhoslajien runsastuminen tapahtui välittömästi luomuviljelyyn siirtymisen jälkeen. Perhosten yksilömäärä kasvoi vähitellen ja kaksinkertaistui 25 vuoden kuluessa. Lue lisää

Luonnonmukainen viljely lisää peltojen monimuotoisuutta ja tehostaa luontaista tuholaistorjuntaa Saksassa tehtyjen tutkimusten mukaan. Luomupelloilla kasvilajien ja pölyttäjien määrät ovat moninkertaisia tavanomaisiin peltoihin verrattuna. Myös kirvojen luonnollisia saalistajia on enemmän ja kirvoja selvästi vähemmän tavanomaisiin peltoihin verrattuna. Lue lisää

Teksti: Elisa Niemi

Tulosta